terapiaa(ko?)

suru.se on niin helppo työntää tuonne jonnekkin..jonnekkin takaraivon ja unohduksen välille.

johan sitä tulikin "työstettyä"... tai sitten ei.

valokuvien katsomisen aiheuttama järkytys antoi uutta miettimisen aihetta,läskit.
mikä ikiaikainen naisten "vaiva" ja huolenaihe,useimmille ainakin.

ainakin sellaisille kuin minä,joiden ei tarvitse kuin katsoa suklaalevyä kaupanhyllyllä,niin PAM!!! johan kolahti kymmenen kiloa lisää puntarin mittarilukemaan...

epäreilua!!

vaikka.eräs ihana rakas ystäväni painii bulimian kanssa.uutta,vakavaa sairastumista vastaan.
siinä kohtaa miettii väkisinkin,miten onnellinen olenkaan.kun en ole sellaiseen sairastunut.

en osaa edes asettua tuon ystäväni asemaan,kun en todellakaan osaa kuvitellakaan,miltä tuntuu tajuta itse olevansa taas liusumassa takaisin siihen kamalaan painajaiseen,kykenemättä kuitenkaan pysäyttää itseään.

ja minä tunnen itseni totaaliseksi paskiaiseksi,kun en kykene auttamaan toista.ainakaan täältä käsin.
tekis niin mieli mennä ottamaan tuo pieni rakas kainaloon ja puristaa kaikki paha pois..kunpa minulla olisikin valta tehdä se. sitä toivon.kovasti.

ja kaikesta huolimatta,typerä epätoivoinen(ko?) optimismi nostaa päätään,ja katsoo taas kalenteria,koska olis seuraava mahdollinen testing aika..uskomaton hyypiö olen kyllä.

koska mä opin???

ilmeisesti en koskaan.

siis antamaan periksi,unohtamaan toiveet,ymmärtämään että ei se onni olekaan mua varten.

vai onko sittenkin?

uusi vuosi.uudet murheet.

ja....uudet toiveet.